Kun herään aamulla ja katson ikkunasta, näen sinisen taivaan ja palmuja ja huomaan, että oon aika onnellinen. Ja kun menen ulos, aurinko koskettaa ihoa, tiedätkö? sanoi taksikuski auton ratista kentälle mennessä. Vapaasti suomennettuna. Totesin takapenkiltä, että tää on just yksi maailman pienin ja samalla suurin asia. Sää. Millaisia ilmoja pitelee. Kotona ajattelee ja kuulee useimmiten miten perseestä se on. Poikakin totes pari viikkoa sitten, että tulispa jo kesä. Se on 5-vuotias. Mutta vaikka sää on fakta, jota ei edes tule analysoitua koska siihen ei voi vaikuttaa, antaa tarkempi ilmaston vaikutusten miettiminen vastauksia mm. noihin onnellisuuskysymyksiin. Kuten miks jengi masentuu pohjolassa syksyisin. Punaviiniäkin voi surutta juoda, kun on kylmä. Ei voi lähteä lenkille, kun on liukas. Otsatuuttikin laskeutuu talveksi päänahkaan kiinni. Kaikki kiteytyy yksinkertaiseen ilmiöön nimeltä sää. Joko se on kylmä, sataa, on liukas, sohjoinen tai se on muuten vaan hanurista. No, tämä nyt tuli mieleen kun pakkasin kamppeet Californian päässä ja kelasin että mitä laitan päälleni, että pärjään kotiin asti. Ihan sama. Vaikka satais jäävuoria, tulipalloja tai sammakoita, on ihanaa tulla kotiin.
Chicago, 10058 m, 1209 km/h
Tämän päivän duuni oli käydä juttelemassa yhdessä upeassa liikkeessä West Hollywoodin kaupungisosassa ennen kuin lähden. Jälleenmyyntimielessä. Ne myy käsittämättömän hienoja miesten ja naisten vaatteita piensarjoina ja uniikkeina, asusteita kuten kävelykeppejä, kenkiä, design-kirjoja, kelloja ja äärimmäisen valikoidusti antiikkia kuten kynttilänjalkoja ja steam punk -tyylisiä valaisimia, joita säilytetään lukitussa lasikaapissa. Toisessa lukitussa lasikaapissa on, ei mitä tahansa oikeita pääkalloja, vaan staileja oikeita pääkalloja, makaaberisti ilmaistuna. Hortoilin ja nuuhkin paikassa kuin koirapentu, ilman suunnitelmaa, ristiin rastiin. Hiblasin ja kyselin ja puhuin ja ihastuin ja kirosin ja ahdistuin ja innostuin ja rakastuin ja kokeilin kaulakorua joka maksoi 21 500 dollaria ja ymmärsin, mitä teen seuraavaksi. Mikään ei estä suunnittelemasta sinne yhtä-kahta-kolmea taidemallia uniikkina myyntiin. Tarjoan sinne täysin seurauksista piittaamatta kalliimman korusarjan. Yhden sairaan hienon korusarjan, johon tungen kaikki mielipuoli- ja puolimielijohteiset visiot, mitä löytyy. Se vois olla kova juttu. Jos sisäänostaja ei innostu, pitäköön tunkkinsa. Sovittamani koru maksoi parikymmentä tonttua, koska se oli koristeltu muutamalla kymmenellä timanttisilmäisellä pikkurillinpään kokoisella kallolla. Itse ketjut olivat ohutta, patinoitua hopeaa. Koru oli ehkä hienoin näkemäni koru. Ahdistus ja ketutushan siitä tuli. Että miks mää en ole tajunnut ja osannut tehdä sellaista, kun siinä on kaikki. Koitin jälleen kerran uskotella itselleni, että kilpailu on hyvästä. Että helkkari vieköön, teen vielä hienomman. Sitä paitsi vaikka olenkin metallimuotoilijan kurssit käynyt, ei se metalli ole mun materiaali niin, kuin nahka on. Mä teen sinne sellasen korusarjan suomalaisten perkeleiden nahoista, hyttysten nahoista, että kääntyy sisäänostajaltakin jalkaterät sisäänpäin.
Kingston, 10058 m, 1207 km/h
Takki oli tapaamisen jäljiltä tyhjä. Aamulla kahvipaketissa oli enää pohja, joten piti saada kahvia. Ja aamupala. Löysin itseni Robertson Boulevardilla sijaitsevasta kahvibaarista. Facebookin lokaatiopäivitysnappula tarjosi Baarin nimen ja sijainnin lisäksi vähän triviaakin. Se oli homoravintola. Mulla ei ole homoravintoloita vastaan mitään, päinvastoin. Mua vaan hämmensi vastapäisessä pöydässä istuvat poliisit. Toinen, pienempi veteli luolamiesmäisesti kanankoipia ja toinen mansikoilla koristeltua jugurttia. Joo. Mulla on poliisifetissi. Tuijotin niitä, enkä voinut asiattomille ajatuksilleni mitään. Jotenkin olen aina mieltänyt kaikki poliisit heteroiksi. Tänään mietin muitakin vaihtoehtoja.
Montreal, 10668 m, 1222 km/h
Kävelin kotiin, pakkasin kamat. Poikani isä oli laittanut ukkelista kuvia meiliin otsikolla "Punk is back". Oli vaikeaa pakata kun tuijotin vintiön uutta kaljua. Se oli halunnut, että sen tukka leikataan kokonaan pois. Ja se näytti ihanalta. Tuli kauhea, kiemuraan asentoon pakottava ikävä. Meiliin oli tullut myös toinen kiva meili. Amerikan - you fuckin saved my life - tuottaja kirjoitti fiilistelymeilin, joka alkoi sanoilla "Dear! Dear! Dear!!!". Yes! Yes! Yes!!!, ajattelin. Nyt seuraava askel.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti