Jenni Ahtiainen on porilainen helsinkiläinen, joka pyörittää omaa merkkiä nimeltä gTIE ja jonka on vaikea olla tekemättä ja sanomatta mitä ajattelee. Backline kertoo omien unelmien toteuttamisesta. Se kannustaa ja vastustaa. Se saa ajattelemaan boksin ulkopuolelta ja pyrkii osoittamaan, että kaikki on mahdollista kun lopettaa haaveilun ja alkaa tekemään.

29.1.2013

SAIRAAN KAUNIS MAAILMA

Luin eilen Kirsi Salon opinnäytetyötä nimeltä Rockin visuaalisuus. Opinnäytetyön tavoitteena oli selvittää mistä elementeistä rockin pukeutumistyylit rakentuvat, ovatko ne jaettavissa kategorioihin ja mistä asioista rock-tyyliin otetaan vaikutteita. Nauratti kun seitsemän vuotta vanha ja neljä kertaa paikattu nahkatakkini hajosi viikonloppuna palasiksi, lopullisesti. Tänään märehdittyäni Salon tutkimusta tajusin monta asiaa nahkarievustani, mikä päällä olen tehnyt lähes kaiken mitä naisihminen voi tehdä, rakastamisesta raivoamiseen ja hippaamisesta häpeään.

Omaan tyyliin vaikuttaa Salon mukaan kulttuuri, vallitseva aika ja muoti, sosiaalinen asema sekä elämäntyyli. Ja mulle olennaista tämän rievun käyttämisessä on ollut se, että olen kokenut sen itselleni merkitykselliseksi ja se on sopinut persoonaani, niin että riepu on ollut kuitenkin sosiaalisesti hyväksyttävä. Se on tutkimuksen mukaan ollut mulle ulkoinen identiteetin jatkumo. Tsiisus. Katsokaa tuota säälittävää nahkamajavaa. Tutkimustyön mukaan olen saattanut käyttää sitä epävarmuuden piilottamiseen. Myönnän. Ja itsetunnon kohottamiseen. Myönnän. Mutta käytännössä katsoen se kertoo tarinaa nuoruuteni Dingoista ja Öistä, duunariarvoista sekä elämäntyylistäni: muistan epäilleeni koskaan täyttäväni kahdeksaatoista vuotta.


Opinnäytetyö oli todella mielenkiintoinen. Se laittoi miettimään monia yksityiskohtia oman pukeutumisen lisäksi omista mielenkiinnon kohteista ja miten ne ovat syntyneet. Kuten sen kumpi oli ensin. Kana vai muna. H.R. Giger vai Danzig. Että kun kuulee hyvän biisin ja niksahtaa kuuntelemaan sitä, alkaako vaatekaapissa tapahtumaan kummia. Vahvistaako ulkoinen pukeutumisolemus sisäistä kuulemiskokemusta vai toisin päin? Uskon kyllä työni kautta stailattuani useampiakin artisteja ja bändejä, että ulkoinen habitus etenkin muusikoilla on aina myös visuaalinen kannanotto.

Mulle on periaatteessa sama kumpi oli omassa elämässä ensin, musa vai nahka. On ollut hauskaa, toki omituistakin huomata miten jossain vaiheessa ympäri maailmaa löytyvät palat sopivat niin hyvin yhteen. Rakentavat palapeliä. Olen nahkaan hurahtanut nainen, kyllä. Pidän H.R. Gigeriä yhtenä nerokkaimmista ja pelottavimmista taiteilijoista. Kuuntelen Danzigia, vieläkin, vaikka osa ystävistäni on sitä mieltä että toiset asiat on hyvä unohtaa ja antaa ajan kuultaa muistot. Että aikuistumisella on tarkoituksensa. Mutta väitän että oman elämäni muoto- ja musiikkivaliot ovat löytyneet toisistaan riippumattomina palasina. Ja kuitenkin kuuluvat niin luonnollisesti yhteen. Minä tuohon pyhään liittoon mukaan lukien.


Tässä on Danzigin kolmannen How The Gods Kill -levyn kansi, joka on tunnistettavasti Gigerin piirtämä. Biisin nimi on Anything. Valitsin rauhallisen kappaleen lukemisen taustalle, ettei teksti pompi liikaa eikä sisältö ala hermostuttamaan. Itselleni kovin ja parhain Danzigin levyista on niistä ensimmäinen, joten kolmannen levynkannen grafiikka oli mulle yksi mainitsemani elämääni yhteensopiva palanen. Gigerin vuonna 1976 syntyneen teoksen nimi on Meister und Margeritha. Giger kutsuu genreään biomekaaniseksi taiteeksi, jossa koneet ja ihmiskeho sekä kehon osat sulautuvat yhteen. Maisemat ovat usein painostavia ja painajaismaisia. Ja vaikka Danzigin sanoitukset saattavat vaikuttaa - ja usein ovatkin - omituisia kuten Twist of Cain -niminen uskomattoman kova biisi, sopii Giger ja Danzig saumattomasti yhteen. Danzigin kolme muuta levynkantta, tämä nro III mukaan lukien, erikoismerkattiin huomiotarralla varoittamaan ala- ja yläikäisiä liian raffista kielenkäytöstä - vaikka levyissä ei ole ainuttakaan kirosanaa. Olen muuten laulanut Danzigia coverbändissä nimeltä Jenzig ja Anything oli meidän yksi biisi. Valitettavasti ne päivät on menneet.


Erotomechanics. H.R. Giger, 1979. Gigerin ideat ovat usein hyvin seksuaalisia ja pitävät sisällään jopa satanistisia vaikutuksia. Gigerin taideteosten koot ovat usein valtavia. Kävin vuosi sitten katsomassa Hampurissa G:n näyttelyn ja aiheuttamassa muulle taideväelle päänvaivaa. Ihmiset tuijottivat isoja teoksia metrien päästä, kun itse seisoin naama teoksissa kiinni. Viivanjälki ja yksityiskohdat ovat uskomattomia, sisällön lisäksi. 



Lukion jälkeen Giger opiskeli muotoilua ja arkkitehtuuria Zürichin taideteollisessa korkeakoulussa. Mies julkaisi ensimmäisen Necronomicon-nimisen portfolionsa biomekaanisesta taiteesta vuonna 1977. Alienia suunnitteleva tuotantoyhtiö Century Fox kiinnostui äijästä niissä määrin, että palkkasi hänet suunnittelemaan Alienin visuaalisen ilmeen. Giger onnistui työssään täydellisesti ja voitti siitä Oscarin.


Vaikka suunnittelen malleja silkistä, puuvillasta ja hempeämmistäkin materiaaleista, en voi sille mitään että nahkaan nämä omat kokeilut aina luiskahtaa. Uusien asioiden kokeilussa ennakkoluulottomuus on ammattimainen juttu, ei tajunnanlaajentaminen ulkoisin apunestein. Pitää rankasti yhdistellä, paloitella, ommella, hajoittaa ja liimata takaisin. Materiaali on kuitenkin vain nahkaa. Koska sitä ei voi tappaa uudelleen, sen käsittelyä ei kannata pelätä. 



Nämä sotilaalliset olkavitjat syntyivät asiakkaan ideasta. Jaamme saman intohimon Gigerin töihin. Mies raahasi kolmisen vuotta sitten Pursimiehenkadun liikkeeseen vastaavanlaiset venäläisarmeijan raivelit. Siitä se sitten lähti. Ja Joni on tietenkin kuvioissa entistä tiiviimmin. Mies löytyy muun muassa myös monesta mallikuvastamme. Ja tulee löytymään.



Hopeaketju on jämpti, teollinen, mekaanisesti valmistettu materiaali. Olen kuullut selkäni takaa, että moni asiakas on ihmetellyt miksi teen moista suttua. Solmuja. Eivät ymmärrä. Mahtavaa tässä elämässä on se, ettei kaikkea tarvitse eikä pidä ymmärtää. Eikä kaikesta tarvitse pitää. Mua kiinnostaa ääripäät. Kauneus ja rumuus. Tehdä valkoisesta mustaa. Mustasta valkoista. Saada järjestyksestä epäjärjestys ja mekaanisesta muodosta orgaaninen muoto. Ympyrä sulkeutuu tässäkin kohtaa. "Heti kun sulla menee hyvin tai liian helposti eteenpäin, sun pitää vähän sekoittaa pakkaa" sanoi ex-mieheni.


Nahkabaretti. Harjoittelijani Aronin innovoima nahanompelu- ja liimaustekniikka yhdistettynä virkattuun nahkaan. Oma kärsivällisyys ei kestä virkkaamista, ystäväni Elinan kestää.


Tässä jälleen gigeröinen muotokieli. Alienmainen yksityiskohta on Timo Vuorensolan miehustassa, ehkä juuri tälläkin hetkellä. Oli ainakin Linnassa vuonna 2012. Mies toivoi siihen mausteeksi motoriikkaa, liikettä. Aika ei riittänyt tekniseen toteutukseen. Mutta jonain vuonna toteutan suunnitelmani ja suunnittelen hybridiasusteen Linnaan, joka saa seuraavat 10 vuotta palstatilaa. Salaa asiakkaalta ohjelmoidun asusteen, joka päästää omituisia hiljaisia ääniä, liikahtelee aavistuksen verran ja levittää feromoneja. Jos mut joskus kutsutaan Linnaan, tulee puku olemaan niin upea ja positiivisella bioenergialla ladattu, että se häiritsee Linnan sähköjärjestelmää. Että terveiset vaan presidentille.


Lady Gagalle suunniteltu nahkaprojekti, joka ei koskaan päässyt perille. Toimituksessa tapahtui inhimillinen sattumus, joten tämä shoulder piece odottelee vieläkin Gagan olkapäitä. Gaga mielletään usein muodin edelläkävijäksi, mä tykkään naisen lauluäänestä. Ja toki myös hänen lapsenomaisesta, ennakkoluulottomasta, kaavoihinkangistumattomasta asenteestaan. Muodista en tiedä mitään.


Hiusnahkanyöri nimeltään Indian. Kiedon sen letin sisään lähes joka päivä. Ehkä mun on todella aika luopua vanhasta takista, nahkarievustani, koska tästä nyöristä on ilman harkintaa tulossa oman "tyylin" tavaramerkki. Tämä nahkanyöri on myös tuotannollinen kannanottomme kierrätykseen: Nämä valmistetaan taljojen hukkapaloista, joita jää kaavoituksen jäljiltä. Olen huomannut, että kieltäydyn heittämästä jopa 3 cm x 3 cm palasia pois. Lähes kaikki säilytetään. 


Olen raastanut, polttanut, hionut, lakannut, maalannut, ruostuttanut, ampunut, ommellut, haistellut ja jopa syönyt nahkaa. Tämä kronologinen kuvaesitys paloista joilla maailmani on syntynyt, antaa vihjeitä konkreettisesti myös minulle siitä, mitä siihen ehkä seuraavaksi astuu. Heikkoa signaalia pukkaa jo. 


Viime lauantaina astuin puolivahingossa ystäväni, kanssagigeriläisen, Jonin kotiin - ja täysin uuteen maailmaan. Joo, sama mies. Halusin päästä kahlaamaan miehen kirjahyllyt läpi uusista kirjoista ja katsoa pari scifielokuvaa joista mulla on aika vähän käsitystä. Niiden lisäksi mies sisäänajoi päivän aikana tajuntaani ihan uusia ulottuvuuksia: upeita mielikuvitusmaailmoja, hahmoja, kuvakulmia. Omaa mielikuvitusta ruokkivaa materiaalia luultavaksi vuosiksi eteenpäin. Tässä on helmikuussa ilmestyvän uuden Dead Space 3 -nimisen pelin hirviö. Harkitsen pelilaitteiden hankkimista. Tässä yhteydessä joudun kutsumaan niitä laitteiksi, koska en osaa arvailla mitä fyysisiä koneita, keskusyksiköitä, johtoja, kajareita tai yleensäkin minkä alan asentajia saan kotiini kutsua kun haluan tähän maailman siirtyä.




Fallout, Bioshock, Borderlands, Deus Ex, Dishonored, Prey ja Starcraft. Sen lisäksi että ne ovat pelejä, voivat ne hyvinkin olla tulevien mallieni nimiä. Yksi niistä on varma, olen kolmatta päivää hahmon pauloissa. Olen vakavasti etsinyt itselleni muusaa ja löysin sellaisen Mass Effect -nimisestä pelistä. Tätä peliä en voi koskaan ostaa, koska sen jälkeen menee kaikki, terveys ja nuoruus. Nyt mulla on muusa. Hänen nimensä on Jack. Hän on nainen. Ja pelihahmo. Eikä mulla ole muuta vaihtoehtoa kuin antaa hänelle mahdollisuus. 

Näin suunnitellaan vaatteita. Ei se sen kummallisempaa ole.



28.1.2013

RAUHAVETOJA PORISTA BERLIINIIN

Hands down
Pienen merkin suunnittelijan arki ei valitettavasti pyöri tummanpunaisen aamutakin sisältä käsin konjakkilasin jalassa kiinni, vaan se on duunia. Sain vihdoin suurimman osan Losin matkan aikana tulleista tilauksista käsiteltyä. Olivat tukkineet verkkoputiikin, ihanasti. Vielä on ruhtinaalliset kolme kappaletta hitusen monimutkaisempia tilausmalleja tehtävänä. Pahoitteluni asiakkaille muutaman päivän myöhässä tulevista tilauksista. Työni on viimeiset kaksi viikkoa ollut varaston täydentämistä tehdastilauksilla ja erikoisempien - varastosta puuttuvien - tilausmallien työstämistä. Olin kaksi viikkoa sitten kaukaa viisas. Buukkasin Poriin suuntautuvan emansipoitumisen loppukuuhun. Tunnen käsien jo laskeutuvan.





Pori
Tänään huomasin miettiväni montako lehmäviiliä ostan jääkaappiin ennen Poria. Täystuntiseksi duunipäiväksi muuntuneen sunnuntain päätteeksi kävin syömässä kavereiden kanssa Ysibaarissa ja huomasin ettei puhelin, etäviestin  kiinnostanut. Istuin ystävävien kanssa samassa pöydässä. Tein viikko sitten jälkijunassa uudenvuodenlupauksen: Ei ole kiire mihinkään. Opettelen uutta rentoa elämäntapaa, jossa asiat hoidetaan hallitun rauhallisesti. En säntäile paikasta toiseen. Kun pääsen perille, en mieti täristen jo seuraavaa tapaamista. Voin pysähtyä juttelemaan liikennevaloihin, käydä kuntosalilla keskellä päivää ilman itsesyytöksiä, mulla on aikaa auttaa frendiä jonkun käsittämättömän muotoisen ja -kokoisen tavaran roudaamisessa autolla keskellä päivää, lyhyelläkin varoitusajalla. Ja kun on aivan hirveä kiire ja sydäntä rasittava paine pistän puhelimen äänettömälle, läppärin kiinni, istun alas ja juon vittu kahvit.

Kun viimeksi olin Porissa veljeni lakkiaisissa ja itsenäisyyspäivän, kerroin kavereille sohvan pohjalta miltä se tuntuu. Laitan sen tähän, koska se kiteyttää parhaiten sen, miksi.

"On mahtavaa olla kotona Poris pitkäst aikaa. 25 asteises huushollissa perhe torspoilee ympäri vuorokauden lähes ilkosillaan, samaan aikaan kuunnellaan levyjä, analysoidaan vasta tulevia keikkoja, leikataan koiran kynsiä ja syödään mitä käteen sattuu. Harvoin tapahtuva, mutta pakollinen keskinäinen kommunikaatio tapahtuu lähinnä huutamalla; "EMMÄÄ NÄÄ MITÄÄ, MISÄ KAAKAO O" tai "EI JUMALA TÄHRE, MITÄ MÄÄ OIKEE AJATTELE". Kuntosalilla jengi treenaa hakkaamalla lekalla traktorin rengasta. Kaikki on ihanasti vähän vinksin vonksin. Isä haki lumihangen läpi crocsit jalas puita. Huomasin pitkästä aikaa, että ongelmat voi myös jättää selvittämättä, siirtyä ajattelemaan jotain helpompaa. Olo on hyvä eikä ole kiire mihinkään. Urho ilmoitti aamulla, ettei se halua lähteä täältä pois. Musta alkaa tuntua samalta. Moikka."

Ei lisättävää.

Kuva: Stella Harasek @ Pori


Berliini
Muutaman päivän nukkumisen, leikkimisen, syömisen ja saunomisen jälkeen suuntaan kohti Berliiniä  piirtämään uutta mallistoa. Helsingissä on mahdotonta luoda mitään uutta arkirutiinien, ymmärrettävän kielen, pesukoneen ja takapihalla sijaitsevan - mutta elinpiiriä laajentavan - auton läheisyydessä. Sen sijaan väliaikainen etätoimisto toimii, esimerkiksi Saksassa. Yhden päivän aikana työpäivän rakenne muodostuu nopeasti rutiiniksi kyllä, mutta ympäristö ja äänimaailma ovat eri. En ymmärrä lähes sanaakaan saksaa. Ja paikat on sopivasti muistottomia, outoja. Se on se juttu. Voi istua tunteja ilman korvalappustereoita samassa kahvilassa päivästä toiseen, ilman ainoankaan ajatuksen sivuajatuksen karkaamista. Sen sijaan helsinkiläisessä "etätoimistossa" istuminen saattaa ei edes ääritapauksessa johtaa satunnaiskänniin hetkenä minä hyvänsä. Kaveri tietää missä duunailen ja liittyy "emmää häiritte kato mul on kone mukan" -selityksellä seuraan ja hyvin pian on selvää, että läppäritapaaminen johtaa toiseen, tunnin-kahden kuluttua kolmanteen ja lopulta neljänteen baariin. Saksassa ei ymmärrä, ei ota stressiä, ei ole kotona, on ulkomaalainen. On vähän kuin olis normaalia tyhmempi ihminen. Kuin nainen rautakaupassa. Ostaa mitä on neuvottu. Kysyy, kun ei tiedä mistä löytää. Ei ole vietävänä, ei voi lähteä mukaan. Kunnes on ilta. Siitä myöhemmin.

Kuva: Stella Harasek @ Berlin


23.1.2013

DOKUMENTOIDUT SALAISUUDET

Paloa ja draivia. Pettymyksiä. Tekemisten motiiveja. Syitä ja seurauksia. Ajatukseni ovat täällä, taka-ajatuksistakin osa. Jaan mielelläni ideoiden taustoja, prosessin ideasta tuotteeksi ja kuvia valmiista töistä. Mutta. Haluan, että BACKLINE on enemmän.

Aina joskus niin käy, ettei vaan hitto vieköön lähde. Tulee parempi idea joka syö edellisen alleen. Tai työ kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Mutta tyhjistäkin laukauksista kuuluu ääni. En koskaan ajattele laatikkoon viivasuorassa heitettyä työtä hukkaanheitettynä aikana. Kuten toimittajaystäväni sanoi: yksikään kirjoitettu sana ei ole turha sana. Tuntuu toki kurjalta heittää ideoita laatikkoon odottamaan, mutta ei niitä missään nimessä kannata heittää pois. Keskeneräinen työ voi kun voikin olla osa prosessia, joka vain kestää normaalia kauemmin. Tai omaan mahdottomuuteensa kaatumaisillaan oleva projekti voi olla mahdollisuus toisenlaiseen ratkaisuun. Väärään kohtaan leikattu kavennussauman paikka antaa tilaisuuden miettiä muotoja kokonaan uudelleen. Se mahdollisuus pitää vain huomata. Vähän selitellä ja uskotellakin itselleen, ettei hätä ole tämännäköinen. Aina voi palata alkuperäiseen käsikirjoitukseen.

Haluan näyttää pari harvinaista kuvaa duuneista, jotka ovat päätyneet asiakkaalle, mutta niitä ei näe kuin itse tilaajan päällä. Pari työtä, jotka on jo suurin piirtein nähty, mutta kuvamateriaali on ollut mielestäni ala-arvoista ja asuste sen verran hieno, että ne huutaa julkista oikeuttaan näkyä. Pari juttua, jotka pääsi asiakkaalle asti mittatilaustyön muodossa, koska niissä jokaisessa on mukana tarve ja ratkaisu. Mutta ennen kaikkea haluan näyttää salaisuuksia, jotka eivät ole koskaan päätyneet mihinkään. Dokumentoituja puolivalmisteita, jotka ovat jääneet turhautuneiksi maalarinteippimöykyiksi tai vain tyhjiksi punkkulaseiksi pöydälle. Ehkä joku lukijoista nappaa ideasta oivalluksen ja yhdistää sen omaansa ja saadaan yhdessä tehtyä jotain siistiä.


"Pulkkamäkilasit". Tein naamion helsinkiläiselle miespuoliselle muotibloggaajalle.
Nahkanaamio tilauksesta. Mksi ei.

Henkilökohtainen nahkaprojekti. Fiktiivisen kaupunkisoturin Arm Shield. Suunnittelin sen näytökseen puolitoista vuotta sitten. Valmensin mallipoikaa lavalle sanoilla: "Sun pitää näyttää spartalaiselta himonussijalta, ei ujolta homolta".


Laura Birnin rannekoru Linnan juhlissa 2012. Tästä piissistä ei löytynyt kunnollista kuvaa mistään linkattavaksi, joten tässä se nyt on. Tuo keskarin päällä oleva rinkula kuuluu keskisormen ympärille. Koru on käytetyistä kulta- ja hopeaketjuista valmistettu.

Laura Birnin pääkoru Linnan juhlissa 2012. Illan aikana haastateltu Sami Sykkö nosti Lauran Linnan kuningattareksi hyvän ystäväni Outi Pyyn tekemässä nahkamekossa, ilman koruja. Olen eri mieltä. Hennot korut toivat kontrastia nahkaiselle iltapuvulle ja tukivät herkän keijuprinsessa olemusta.
Danzig-huivi pääsi eilen kotiin. Huivi on iso. Siinä on niin hirveä homma, että jos joku sen haluaa, saa siitä mukavasti pulittaakin. Tämä nahkaan leikattu vuohenkallon symboliikka ei uudelle omistajalleen merkitse muuta kuin vuohenkalloa. Minulle ja nimeltämainitsemattomille ystävilleni huivi on kunnianosoitus Glenn Danzigille. Nahkamiehelle, joka pääsi uniini. Ja sydämeeni. Mulla on sellainen fiilis, että tämä huivi jää uniikiksi.


Katselin pari vuotta sitten ruotsalaista Beckiä. Poliisisarjaa, jonka yhtenä päähenkilönä kovisteli Gunvald Larsson, eli Mikael Persbrandt. Jostain käsittämättömästä syystä tein Gunvaldia ajatellen tämän. Hain kai jotain ruotsalaisen stailin rikoslänkkärin muotoa tuossa. Njaa. En pistänyt tuotantoon. Diggaan Mikaelista silti vieläkin. Lähes yhtä paljon kuin Gunvaldista. 

Marja Hintikka. Ihana nainen. Mittatilaustyö Kultainen Venla -gaalaan onnistui täydellisesti.

Tämä nahkaa ja sulkaa oleva mittatilaustyö syntyi asiakastyönä iltapuvun asusteeksi. Asiakkaan piti laittaa se päähänsä, mutta se päätyi lopulta iltapuvun rintamukseen. Nahka on kotoisin suomalaisesta porosta ja laulusulat hauholaiselta Lasse-nimiseltä kukolta.  Tuosta porosta sen verran, että aina meinaan kirjoittaa se isolla alkukirjaimella. Jostain syystä. 

Olkapääkoru on tehty hapsunauhasta ja pitsistä. Tämän seurauksena syntyi useampikin variaatio olkapäässä viihtyvistä koruista/asusteista. Yksi suosituin niistä on Spaideri: http://boutique.gtie.fi/epages/Kaupat.sf/fi_FI/?ObjectID=20949132

Yvonnelta Petrille. Asiakkaalle tehty mittatilaustyö. Sain Leijona-kellon, jossa oli huono ja liian kapea hihna. Ei ole enää.

Kun Ahtiainen tapaa Vuorensolan, alkaa nahkarintamalla gigeröityä uusia muotoja. Mietin Linnan juhliin Timolle ensin rusettia, joka muotoitui lopulta nahkamiehustaksi. Tämä rusetti oli mielestäni hieman liikaa. Näytin kuvan kyllä Timolle, mutta kieltäydyin myymästä mallia, juuri edellä mainitusta syystä. Nahan muotoilutekniikka syntyi pari vuotta sitten silloisen harjoittelijani Aronin toimesta.

21.1.2013

STOP RUNNING SO FAST


Huomenta. Haukotukset ovat menneet poikkeuksetta jetlagin piikkiin. Anteeksipyydellessä oon tosin täsmentänyt, ettei välinpitämättömyydeltä vaikuttavat haukotukset liity aikaeroihin, vaan työmäärään. Losissa vietetty viikko veti muian sen verran sekaisin, että tajusin kunnolla vasta kotiin päästyäni miten helvetin väsynyt olinkaan. Päätin syksyllä, että heti kun tulee mahdollisuus nukkua, otan tirsat, koska lopun aikaa olen kuitenkin suurimmaksi osaksi hereillä. Se oli hyvä päätös. Keskusyksikköni eheyttää vieläkin, suurimmat linjat alkaa kuitenkin olla kunnossa. Pieniä tuijottelukohtauksia tulee vielä. Tyhjiä hetkiä keskellä päivää jolloin ei tapahdu kerta kaikkiaan yhtään mitään.

Golden Globes. Kuvia on kysytty, etsitty ja kirottu. Mielenkiintoni juhista otettujen nimettömien kuvien etsimiseen loppui lopulta, lähes kokonaan perjantai-aamuna, jolloin sain viestin Grammy Awardsin brändivastaavalta (tippaajia on varmasti useita). Että kiinnostaisko lähteä sinne. En väsymyksen tai tyhmyyden vuoksi ensin ymmärtänyt viestiä. Luin sen iltapäivällä uudelleen ja kerroin asiasta markkinointiperämoottoriveljelleni. Se sai hepulin ja paasas mulle lähes uskonnollisella äänenpainolla miten sinne on lähdettävä. Ettei "näin hyvää kärkeä globesien perään missata". Grammyt järjestetään Losissa 10.2. Menin ytimeen asti sekaisin veljen puheista. Mies osaa puhua. Parkkeerasin perseeni pojan kanssa illaksi heille ja veli mietti oi mite hianoo, kukas, mitäs, milloin, ai ei o rahaa, no olisko näil tai noil, mää sit vaik maksa, sää meet sin. Keskityin lähinnä viininjuomiseen ja veljen visioinnin tuijottamiseen. Lopulta oli tehtävät asiat ja ideat ja lihat paperilla. Heräsin kerrossängyn alaosastolta unissavilkkaan rottani vierestä kroppa piikkisuoraan asentoon puutuneena klo 4.30 ja ymmärsin ensimmäisen totuuden: herramuvereni, mää en voi lähtee sinne. Miten helpottava tunne.


En tykkää lähteä bailaamaan kiireessä. Pitää olla aikaa fiilistelyyn. Ripsiväriä tulee hierottua kolmatta tuntia. Rullat päähän. Lasi viiniä. Nyt, nyt mä soitan sen biisin - mikä se olikaan. Ei rullia kuitenkaan. Sekoilua vaatekaapissa. Toinen lasi viiniä. Illan sisäänajoa tekstiviestien ja facebookin muodossa ystävien kanssa. Haluan nauttia valmistautumalla rauhassa. Monelle asiakkaalle olen sanonut, ettei mun mallit ole vermeitä joita käytetään joka päivä. Niiden käyttäminen vaatii toisinaan hienomman tilaisuuden ja solmua kannattaa hyvissä ajoin harjoitella. Vaikkapa edellisenä iltana. Ihan rauhassa. Käsikirjoittaa tilanne romantisoidusti kuin rakastelukohtaus romanttiseen elokuvaan. Olla rauhassa turhamainen, harjoitella solmua ja tuijotella peiliin. Taksia ei kannata soittaa ennen kuin verme on kaulassa, oikein. Kun heräsin lauantai-aamuyöllä, musta tuntui kuin heräisin taksista matkalla Marilyn Mansonin kotiin - tukka märkänä, ilman meikkiä ja nahkahousja - ilman hänelle jo aikoja sitten suunnittelemaani punaista pitsihärpäkettä.

Oivallus oli tervein aikoihin. Oli mahtavaa huomata pystyvänsä palaamaan alkuperäiseen suunnitelmaan. Laittaa rauhassa Losin aikana kerääntyneet hommat pakettiin. Sitten olla Porissa. Hiljaa. Sitten uusi mallisto Matexille. Ja sitten, Oscareiden jännitys alkaa. Ja koko ajan siinä vieressä isompi suunnitelma. Tähtäin. Amerikkaan. Ollaan amerikantuottajamiehen kanssa meilattu useampaan otteeseen ja meillä on good thing going on. American Music Awards järjestetään marraskuussa, joten aikaa on suunnitella hyvin koko setti. Voin maistella, tepastella, ehkä jopa salaa piehtaroida amerikanunelman ympärillä. Grammysit olis sekoittaneet pään. No good shit!


Veli heräsi muutaman tunnin kuluttua. Kerroin päätöksestäni, joka perustui jälleen perstuntumaan. Näin, miten edellisen ehtoon Ville puski muhun raivolla energiaa, uskoa ja rakkautta. Ja näin, miten aamulla sen silmiin puski pettymys, harmitus ja turhautuminen. Mutta näin myös, että se ymmärsi. Ja sen, miten hyvin näkyykään kun mikään ei puske. Kun on tehnyt palveluksen itselleen.













Hello Monday Morning, try and talk your way out of this one
For today's grand performance try and make the most of the love that's left

As you board the train or park the car
Fly me to where you are
And I'll sleep in on your shoulder
Trying to forget the everything that weighs you down

Tongue-tied, staring at the ceiling all night
Trying to believe that sometime, one day, maybe we might just come around
And stop running so fast
And stop running so fast

Well, hello Monday's calling, try and talk your way out of this one
It's just motorways of empty cars, full speed stop and starts
But I'm sleeping on your shoulder
Trying to forget the everything that weighs you down

Tongue-tied, staring at the ceiling all night
Trying to believe that sometime, one day, maybe we might just come around
And stop running so fast
And stop running so fast
And stop running so fast
And stop running so fast


18.1.2013

ROHKEUTTA JA RAKKAUTTA LOS ANGELESISSA

"I think you are really nice man and amazing looking one. And with the accent, well, i don't know... i don't get quiet that often. And i did. And me, I don't say it that often. In your case, I had to. Damn, you are charismatic."

Tuo lause tarkoittaa suomeksi: Cash-malli on valmis toimitettavaksi. Mihin osoitteeseen laitan sen?

Ylitin itseni. En kertakaikkiaan kehu kovin usein. Mietin, voinko, enkö, miks, en, muka. Oli kova tarve kertoa, että tavatessamme ripsi sisälläni värähti. Mutta onko sisältö epäilyttävää, epäammattimaista, menetänkö uskottavuuden, onko meillä tulevaisuutta, kiva talo länsirannikolla ja rhodesiankoira? No, perstuntumalla, päätin. Painoin Lähetä. Kaduin välittömästi. Kunnes.

Jenni...thanks so much...you are so cool as is your line of neckties...yes the Cash black tie with dots is great...I also thought afterwards that your black bow tie with a tuxedo would be great. And I would love a copy of your book...and thanks so much again...Finland must be beautiful in the snow...great meeting you...lots of love...Tim...Timothy V Murphy 

Miks ihmeessä se kirjoittaa esimerkiksi lumesta, kun se vois vaikka pyytää mua ulos. Alistun kohtalooni, olihan tuokin ihanasti sanottu. Jatkan valloittamista, proteiinipatukoiden syömistä ja tuon lots of loven ajattelemista.

Tuolla black bow tiella Timothy - siis mulle Tim - tarkoittaa Matexille suunnittelemani My name is Kenneth. What's your problem? -malliston Waits-mallia, joka löytyy verkkoputiikistani mustalla, valkoisella, kultaisella ja harmaalla silkillä. Globeseihin tuunasimme mustalla poronnahalla myös toisen Kenneth-malliston mallin, DeVillen. Se löytyy mallistosta mustalla ja valkoisella silkillä. Waits ja DeVille oli helppo esitellä punaisen maton miesvieraille ilman helvetillistä solmintakoulua, mallit ovat niskasta säädettävät. Ahlskogin nahkatehdas sponsoroi nahat ja Matex ompeli miesten malleista suurimman osan. Me gTIE muijat teimme naistenmallien lisäksi salatöitä miesten malleihin. Kirjoitin skragoihin terveisiä porin murteella liimakankaat täyteen. Kukaan niitä skragoja ei varmaan koskaan käännä ympäri, tai jos kääntää, voi kieltä olla vaikea kääntää. Mutta vitsejä niihin oli hauska vääntää.


Meiltä jäi muutama nahkainen Waits ja DeVille, koska malleja piti olla varmuuden varalle loppuun asti. Olen ahkeroinut Venla-gaalan mittatilaustöiden vuoksi tänään ja huomenna jatkuu. Pari GG-hengentuotosta sopisi ainakin siihen teemaan. Joten, jos joku tuntee jonkun, joka tuntee kunkun, joka tuntee kaikki, mutta haluaa hankkia itselleen tai jolleen tästä harvinaisesta erästä piissin, pistäköön mulle ystävällismielistä meiliä osoitteeseen jenni@gtie.fi. Jos haluat perustella, miksi moisen itselles haluat voit toki tehdä sen, selitykset on mahtavia. Paras sellainen voittaa kumman tahansa mallin.

HUOM! Selitykset eivät ole pakollisia. Voit myös yrittää ostaa jomman kumman mallin, olettaen että niitä vielä on jäljellä. Mikäli kuitenkin päädyt selittämään, arvostan asioita kuten rehellisyys ja tarve. Myös lahjonta toimii. Voittajan päätän hyvin yksipuolisesti mää, Jenni.

Waits on Joni
Waits
DeVille and Elli on Joni





DeVille

16.1.2013

SYKE


Muutaman viimeisen päivän aikana otetut askeleet on olleet askeleita lujaa suoraan eteenpäin. Mutta kun hetkeksi hidastaa tai malttaa pysähtyä, näkee kulkemansa matkan ja voi ajatella rauhassa seuraavaa askelta. Miettiä tuliko kaikki kamat mukaan tai olisko matkalla ehkä jotain muutakin nähtävää. Tai. Kantsisko jopa hetkeksi istahtaa.

Istun koneessa viimeisellä yhteyslennolla Lontoosta Helsinkiin (melkein kirjoitin Poriin). Katsoin ikkunasta kun kone irtosi maasta ja mietin, että mitä nyt tapahtuu. Pitääkö tehdä jämpti toimintasuunnitelma vai jatkaa heittopussina olemista. Totuus kun on, että on ollut paljon onnea matkassa. Välillä tuntuu kuin menisin automaattiohjauksella eteenpäin. Joku fiksu joskus sanoi, että kun asiat kolahtaa ilman puskemista paikoilleen, on oikealla raiteella. Just niin. Mutta duunikuvoiden saralla on viimeisen vuoden aikana tapahtunut niin paljon epätodellisen hienoja juttuja, että joku kaupallisesti viisaampi olis varmaan tehnyt sillä jo tiliäkin. En mää mikään pisnispönttö ole, mutta uskon ettei taiteilija itse ole paras myymään töitään. Sitä varten on eri ihmiset. Mulla on tässä hommassa niin sydän mukana, että voin despoottimaisesti kieltäytyä myymästä juttujani asiakkaalle, jos ne eivät hänelle mielestäni sovi. Tai loukkaantua liian helposti, kuten kävi Dennis Quaidin kanssa. Mies kun ei tajunnut, että silloin kun puhutaan mun hengentuotoksista, olis parempi pistää se puhelin kiinni, koska se etusormi - jonka se nostaa pystyyn ja sanoo "wait one more sec" - pistää mua joka kerta suoraan sydämeen. Kyllä mää tajuan, että oman merkin edustustehtäviä ei hoida kukaan paremmin kuin minä, mutta myynti ja markkinointi onkin sitten ihan eri juttu. Suunnittelijan kannattais luottaa se puoli duunista ammattilaiselle. Sille, kenellä ei ole niin emotionaalista suhdetta joka helkkarin piissiin, myytävään teokseen. Ja keskittyä itse käsienheiluttamiseen ja korkealentoisiin ajatuksiin.

Otan vielä muutaman askelen, ennen kuin istahdan. Hoidan tällä viikolla verkkoputiikkitoimitukset ja autokatsastuksen, sitten hollywood-mittatilaustyöt, vastaan amerikantuottajalle, teen pari nahkakokeilua ja sitten raahaudun Poriin. Kotiin. Lataan akun; nukun, syön, saunon, kuuntelen musaa isän kanssa ja juoksen takaisin Helsinkiin raivopäisen energisenä. Helmikuun ensimmäisellä viikolla syntyy Kenneth-mallistolle uudet miesten mallit. Ja sitten voin alkaa hölkkäämään jenkkikuvioita ihan toden teolla.

Siihen asti, peace!



15.1.2013

ASKEL

Springsfield, 10058 m, 1207 km/h
Kun herään aamulla ja katson ikkunasta, näen sinisen taivaan ja palmuja ja huomaan, että oon aika onnellinen. Ja kun menen ulos, aurinko koskettaa ihoa, tiedätkö? sanoi taksikuski auton ratista kentälle mennessä. Vapaasti suomennettuna. Totesin takapenkiltä, että tää on just yksi maailman pienin ja samalla suurin asia. Sää. Millaisia ilmoja pitelee. Kotona ajattelee ja kuulee useimmiten miten perseestä se on. Poikakin totes pari viikkoa sitten, että tulispa jo kesä. Se on 5-vuotias. Mutta vaikka sää on fakta, jota ei edes tule analysoitua koska siihen ei voi vaikuttaa, antaa tarkempi ilmaston vaikutusten miettiminen vastauksia mm. noihin onnellisuuskysymyksiin. Kuten miks jengi masentuu pohjolassa syksyisin. Punaviiniäkin voi surutta juoda, kun on kylmä. Ei voi lähteä lenkille, kun on liukas. Otsatuuttikin laskeutuu talveksi päänahkaan kiinni. Kaikki kiteytyy yksinkertaiseen ilmiöön nimeltä sää. Joko se on kylmä, sataa, on liukas, sohjoinen tai se on muuten vaan hanurista. No, tämä nyt tuli mieleen kun pakkasin kamppeet Californian päässä ja kelasin että mitä laitan päälleni, että pärjään kotiin asti. Ihan sama. Vaikka satais jäävuoria, tulipalloja tai sammakoita, on ihanaa tulla kotiin.

Chicago, 10058 m, 1209 km/h
Tämän päivän duuni oli käydä juttelemassa yhdessä upeassa liikkeessä West Hollywoodin kaupungisosassa ennen kuin lähden. Jälleenmyyntimielessä. Ne myy käsittämättömän hienoja miesten ja naisten vaatteita piensarjoina ja uniikkeina, asusteita kuten kävelykeppejä, kenkiä, design-kirjoja, kelloja ja äärimmäisen valikoidusti antiikkia kuten kynttilänjalkoja ja steam punk -tyylisiä valaisimia, joita säilytetään lukitussa lasikaapissa. Toisessa lukitussa lasikaapissa on, ei mitä tahansa oikeita pääkalloja, vaan staileja oikeita pääkalloja, makaaberisti ilmaistuna. Hortoilin ja nuuhkin paikassa kuin koirapentu, ilman suunnitelmaa, ristiin rastiin. Hiblasin ja kyselin ja puhuin ja ihastuin ja kirosin ja ahdistuin ja innostuin ja rakastuin ja kokeilin kaulakorua joka maksoi 21 500 dollaria ja ymmärsin, mitä teen seuraavaksi. Mikään ei estä suunnittelemasta sinne yhtä-kahta-kolmea taidemallia uniikkina myyntiin. Tarjoan sinne täysin seurauksista piittaamatta kalliimman korusarjan. Yhden sairaan hienon korusarjan, johon tungen kaikki mielipuoli- ja puolimielijohteiset visiot, mitä löytyy. Se vois olla kova juttu. Jos sisäänostaja ei innostu, pitäköön tunkkinsa. Sovittamani koru maksoi parikymmentä tonttua, koska se oli koristeltu muutamalla kymmenellä timanttisilmäisellä pikkurillinpään kokoisella kallolla. Itse ketjut olivat ohutta, patinoitua hopeaa. Koru oli ehkä hienoin näkemäni koru. Ahdistus ja ketutushan siitä tuli. Että miks mää en ole tajunnut ja osannut tehdä sellaista, kun siinä on kaikki. Koitin jälleen kerran uskotella itselleni, että kilpailu on hyvästä. Että helkkari vieköön, teen vielä hienomman. Sitä paitsi vaikka olenkin metallimuotoilijan kurssit käynyt, ei se metalli ole mun materiaali niin, kuin nahka on. Mä teen sinne sellasen korusarjan suomalaisten perkeleiden nahoista, hyttysten nahoista, että kääntyy sisäänostajaltakin jalkaterät sisäänpäin.

Kingston, 10058 m, 1207 km/h
Takki oli tapaamisen jäljiltä tyhjä. Aamulla kahvipaketissa oli enää pohja, joten piti saada kahvia. Ja aamupala. Löysin itseni Robertson Boulevardilla sijaitsevasta kahvibaarista. Facebookin lokaatiopäivitysnappula tarjosi Baarin nimen ja sijainnin lisäksi vähän triviaakin. Se oli homoravintola. Mulla ei ole homoravintoloita vastaan mitään, päinvastoin. Mua vaan hämmensi vastapäisessä pöydässä istuvat poliisit. Toinen, pienempi veteli luolamiesmäisesti kanankoipia ja toinen mansikoilla koristeltua jugurttia. Joo. Mulla on poliisifetissi. Tuijotin niitä, enkä voinut asiattomille ajatuksilleni mitään. Jotenkin olen aina mieltänyt kaikki poliisit heteroiksi. Tänään mietin muitakin vaihtoehtoja.








Montreal, 10668 m, 1222 km/h
Kävelin kotiin, pakkasin kamat. Poikani isä oli laittanut ukkelista kuvia meiliin otsikolla "Punk is back". Oli vaikeaa pakata kun tuijotin vintiön uutta kaljua. Se oli halunnut, että sen tukka leikataan kokonaan pois. Ja se näytti ihanalta. Tuli kauhea, kiemuraan asentoon pakottava ikävä. Meiliin oli tullut myös toinen kiva meili. Amerikan - you fuckin saved my life - tuottaja kirjoitti fiilistelymeilin, joka alkoi sanoilla "Dear! Dear! Dear!!!". Yes! Yes! Yes!!!, ajattelin. Nyt seuraava askel.



14.1.2013

PÄIVÄNTASAAJA


Sunnuntai-ilta klo 23. Los Angeles. Oma sänky. Olen taas väsynyt. Fiiliksissä, mutta väsynyt. Oli iso suunnitelma lähteä ulos kikkailemaan, laittaa kaupunki sekaisin, tanssia pöydällä, eri värisiä juomia ja seuralaisia, Rainbow ja House of Blues, ehkä vähän uhkapelejä, silmäpelejä, lentokoneita, miljonäärejä, amerikkaa. Lähteä yöhön. No suunnitelmassa oli naisen kokoinen reikä. Ei siitä mitään tullut. Juon sängyssä peiton alla eilen avatun punkkupullon jämiä villasukat ja kotihousut jalassa ja katselen Facebookista kun kaverit ja sukulaiset heräilee Suomessa. Taustalla Uhrilampaat. Tää kaupunki on upea paikka, mutta on raunioittava koti-ikävä.

Blogissa on käynyt paljon ihmisiä. Mahtavaa. Tuntuu, että pitäis hyödyntää sitä jollain tavalla, just nyt, joten mietin mitä haluaisin kaikista eniten tällä hetkellä. Haluaisin muistaa jotenkin kavereita, sukulaisia, kaikkia, jotka on edesauttaneet tämän menneen viikon onnistumisessa. Ylipäätään kiittää. Puhuin toissapäivänä duunikaverin kanssa, joka tarjosi kyytiä kotiin, miten se uskoi siihen että hyvän voi laittaa kiertämään. Oon koittanu opettaa pojalle samaa asiaa. Että kun tekee jonkun toisen hyväksi jotain, vaikka vain iloiseksi, tulee se aina jossain muodossa takaisin. Poika keräsi silloin kaikki vaaleanpunaiset, pienet, kimaltavat tekotimanttinsa, omat aarteensa pieneen vaaleansiniseen laatikkoon, jonka vei ystävälleen Siljalle, koska "Silja tykkää näistä".

En ole mikään hyväntekijä. Aina unohdan kenelle olen velkaa ja ketä auttoi kun tarvitsin jeesiä. Joululahjatkin jäi ostamatta. Uskallan kyllä pyytää apua, mutta aina unohdan antaa samalla mitalla takaisin. Uskon kuitenkin, että vuoroni tulee. Oon ollu putkiaivoisesti niin omien duunien keskellä, sivulla, alla ja syvyyksissä, etten ole edes pysähtynyt kun olis pitänyt. Useimmiten huomaan kyllä, kun ajatus lähtee harhailemaan. Just silloin, kun pitäis olla vain ja ainoastaan läsnä. Kun kaveri jeesaa, pyyteettömästi, sitä ei sais pitää itsestäänselvyytenä. Kirjoitin ystävälleni Stellalle tänään, että tämän reissun jälkeen haluan Poriin syömään ja nukkumaan. Takaisin kohtuun. Että on pakko päästä rauhottumaan. Ja sain juuri äsken vastauksen: "Voi sua! Tuu jo takas, niin me silitellään sut kuntoon. Ja tehdään sulle ruokaa.". Jotain kai oon tehnyt oikein, kun on tuollaisia kavereita.

Ennen kuin tää alkaa vaikuttaa jeesustelulta, kirjoitan kärjen. Olis siistii jos joku kattois ja hymyilis. Olis siistii jos joku tervehtis naapurinmummoa, vaikka se olisi kuinka etuileva ja äkäinen. Olis siistii jos joku heittäis sydämillä koristellun paperilentokoneen parvekkeelta maasta löydettäväksi. Olis siistii jos joku ostais 30 sentin tikkarin sille alepan myyjälle, joka jaksaa aina olla iloinen. Olis siistii jos joskus jättäis paskapuheet väliin. Olis siistii jos joku kertois, että tykkää. Se olis vaan tosi siistii.

Mä löysin isäpuolelle tänään pehmeät silmälaput. Ne maksoi 3 dollaria. Vanhat oli kuulemma kovat. Tulin iloiseksi. Sen puolesta, etukäteen. Voihan niitä siisteyksiä tännekin kirjoitella. Kommenttilootaan. Joku toinen tekee ehkä samoin.

Oon täällä nyt vaan niin väsyneen ja onnellisen, naisellisen ja tunteellisen kiitollisena, siks. Näin. Tänään. Kiitos. Sös.

TOTUUS


Nukahdin tietokone kainalossa ennen kymmentä eilen. Olin väsynyt.

Se, että istumatyöläinen hengailee yhtäkkiä seisaaltaan 8-12 tuntia orjallisesti päivässä vie jo voimat. Mutta kun siihen lisätään vielä koko ajan alati oleva pieni jännitys, englanninkielen varaus, käsittämättömän hyvä fiilis ja vireystason ylläpitäminen terveyshippipalleroilla, tuntuu kuin olisin pienentynyt 5-vuotiaan kokoiseksi.

Joka kerta tapaamiset ei todellakaan olleet suksee. Koitin ihmisille painottaa, että joko näistä tykkää tai ei. Etten edes halua tehdä mainstreamiä, ettei mun jutut todellakaan mene jokaiselle. On kundeja, jotka ei yksinkertaisesti käytä mitään kaulassaan, oli tilaisuus tai tapahtuma mikä tahansa. Tai käyttävät, mutta eivät halua erottautua massasta, vaikka voisivatkin. Omar Sy on yksi heistä. Siksi suunnittelen hänelle käteen asusteen. Ja se, että kaikki mukana olevat mallit olivat nahkaa, oli myös riski, mutta mitään ei saa ellei riskejä ota. Nahka, samoin kuin pitsi jakaa miehet. Ja naiset. Mutta sitten kun malli kolahtaa, se kolahtaa täysillä. Järjestäjä tuli koputtamaan selkääni eilen palvellessani toista asiakasta, NY Jetsien jenkkifutistähteä Brett Locketia (uuh), että joku mies haluaa ehdottomasti tavata, mutta hänen pitää pian lähteä. No hoidettii Brettin kanssa DeVille kapsäkkiin ja kun mies tuli, se sanoi tuijottaneensa DeVilleä ja haluaisi itselleen sen. "Is there any chance to get it". Kamaan! Tietty. Tyyppi oli Oscareissakin ehdolla olevan Kon-Tikin mies, jonka nimeä en muista. "You have every chance to get it, I need men just like you!". Ja halattiin norjalaisen kanssa. Tapasin myös voimistelun olympiavoittajan (jonka nimeä en tietenkään muista enkä lähde sitä mistään hakemaankaan). Hän ei ymmärtänyt asusteitani ollenkaan. No sen lisäksi nainen ei selkeesti ymmärtänyt mitä sanotaan, jos ei ymmärretä. Eikä se ymmärtänyt sitäkään, miten poistutaan kohteliaasti paikalta. Se meni niin puihin, että käveli vaan pois. Jäin hämmentyneenä seisomaan ja tuijottamaan se perään. Tilanne oli ihan vitsi.

Lauantaina tapasin muun muassa Isänmaan puolesta (Homeland) -sarjan Navid Degahban, joka oli todella ystävällinen ja kohtelias. Bud Bundy eli David Faustino pöllähti yhtäkkiä kulman takaa. Mulle tuli siitä jotenkin tonttu mieleen. En oikein voinut katsoa sitä silmiin, koska alkoi heti hymyilyttämään. Koitin keskittyä puhumaan sen tyttöystävän kautta. Hän oli myös lyhyt, mutta heistä se "pidempi". Sitten siellä oli ainakin jostain sairaalasarjasta tuttu nainen, Finola Hughed, joka rakastui kauriiseen. Samoin teki Good Wife -sarjasta tuttu nainen, joka hyppäs sänkyyn sen Good Wifen miehen kanssa, jonka nimeä en muista, enkä hae. Mutta se tykkäs nahoista myös. Naista ei saanut kuvata ollenkaan, en tajua miksi. Ihan haaskausta, koska se on tosi kaunis. Sitten ehkä mieleenpainuvin oli Dennis Quaid, joka oli ärsyttävä. Mies selvästi halusi jotain, mutta oli koko ajan puhelimessa ja sähläsi kaikkien kanssa samaan aikaan. Olis tehny mieli sanoa, että tulee juttelemaan sitten kun pystyy keskittymään. En sanonut.

Oon löytäny itsestäni uusia puolia täällä. Olen suorasanainen, noin niinkuin yleensä, kyllä. Vastaan rehellisesti ja sanon asioita, vaikka ei ole tarve. Jos joku asia on oikein tai väärin, on hölmöä jättää reagoimatta siihen. Täällä moni on tullut sanomaan, että kanssani on kiva jutella, kun puhun asiaa. Nää amerikkalaiset ei osaa oikein nostaa niitä "asioita" pöydälle, kaikki on "my favourite" tai "I love it". Ei asiat mene niin. Toinen havainto liittyy ystävällisyyteen. Suomalaisesta perspektiivistä katsottuna oli tänne tullessa hämmentävää, miten jenkit katsoo suoraan silmiin ja hymyilee ilman syytä. He tervehtivät hyvin usein, vaikka kävellään vain samalla kadulla. Tai tuijotetaan samaa näyteikkunaa. Jos jotain haluan tuoda täältä mukanani, on tämä se. Oon koittanut esim. kuntosalilla ottaa vilpitöntä katsekontaktia kanssakuntoilijoiden kanssa, mutta se on ihan hiton vaikeaa, enkä mä ymmärrä miksi. Eilen huomasin tervehtiväni lähes kaikkia ihmisiä, jotka tuli vastaan. Se vaatii suomalaiselta hieman "härskiyttä" tuijottaa suoraan silmiin, jonka jälkeen se sanallinen tervehdys vasta päästetään suusta ulos. Mutta herran jestas sentään. Ei se ole vaikeaa. Ja mikä mahtavinta, siitä tulee hyvä fiilis. Kun tuntematon ihminen noteeraa sut. Että siinä sää nyt kävelet. Moro.


Seuraavan kahden päivän aikana aion ottaa kaiken menetetyn energian takaisin. Oluen muodossa. Voi tsiisus kun olen odottanut irtiottoa. Viimeiset kolme-neljä päivää en ole tehnyt muuta kuin duunia, kirjoittanut ja nukkunut. Tuntuu upealta. Se, että kaikki meni kuten pitikin. Se, että jaksoin. Puhumattakaan välttämättömistä järjestelyistä ennen reissua. Oon stressannut, jännittänyt, tehnyt duunia ja kironnut poikani nähden, ollut kireä, poissaoleva, vittumainen akka. Ja kyllä, kaikki oli sen arvoista. American Music Awards, tässä mää olen.

13.1.2013

BREATHING UNDERWATER

Tänään en aio tehdä enää töitä, edes kirjoittaa. En ole tehnyt kuuteen päivään muuta. Tänään fiilistelen, otan irti. Olen. Losissa. Enkä edes kehtaa pyytää anteeksi. Huomiseen! MAHTAVAA LAUANTAITA!!!


TERVEISET SUIHKUSTA

Tulin kotiin kroppa vinossa, sormet jäässä ja päässä kymmeniä ajatuksia. Päivä oli epätodellinen. Ilmakin oli omituisen kylmä. Oli pakko mennä kuumaan suihkuun. Ajattelemaan.

Heräsin aamulla 3.45 Today Shown TV-ryhmän vuoksi. Tunteja kestänyt panttivankitilanne Losin keskustassa huusi kamerat sinne. Olin aivan poikki aamulla herätessäni ja oli lähellä että luovutan ja jään nukkumaan. En luovuttanut, vaikka eilinen vei voimat. Tai niin luulin.

Päivä, jonka piti alkaa 5.15, venyi odotteluksi. En halunnut lähteä nukkumaan, koska oli mahdollisuus, että panttivankitilanne laukeaa ja kamerat tulevat sittenkin, voi olla että ei, ehkä kuitenkin, possibly maybe. No eivät tulleet. Kun klo 10 alkoi vieraita tulla, olin ihan valmis takaisin sänkyyn. Mutta, woman's gotta do what woman's gotta do.

Tapasin helvetisti tuttuja naamoja. Paljon myös ei-tuttuja, mutta jotka oli kuitenkin A-listan vieraita. Välillä olo oli kuin idiootilla, en tunnistanut ketään. En käy elokuvissa. Enkä pahemmin katso televisiotakaan. Paitsi Frasieria. Tiedän Nicole Kidmanin, Tom Cuisen ja Eddie Murphyn. Gerestä en niin välitä enää, kun ei se tullut tänäänkään. Ihmiset pyöri kuin herhiläiset mulle tuntemattomien ympärillä. Joka välissä kysyttiin haluanko valokuvan. Sanoin monta kertaa, että "ei kiitos". En tee teatterikuvilla mitään. Haluan että asiakkaat, jotka oikeasti tykkäävät malleistani, voivat sovittaa niitä ja mikäli tilanne ja fiilis on hyvä, voidaan kuvia ottaa. Monta kertaa unohdin kokonaan kameroiden olemassa olon, suurimmalle osalle ne on elinehto. Kuvat. Se että kuvia pitää saada. En tajua sitä. Mutta lopulta löysin itseni muutaman upean äijän kaulasta. Hymyilemässä kameran edessä. Ja sainpa "sillä silmällä" yhden puhelinnumeronkin. Jotkut asiakkaat mun on pitänyt syöttää IMDb:n tietokantaan kotiin päästyäni, kun ei muuten en heitä tunnistaisi.

Giancarlo Esposito on täysin mun mies, joka diggasi Waits-mallia niin, kuin g-mies vaan voi. Mahtavaa. Pieni, lyhyt jazz-muusikon näköinen hattupää, joka tuli lähelle. Ja niin, miksi diggasin, no KOVA LAKI. Hyvä sarja, joka on pyörinyt ikuisuuden Suomessa. Muita miehen duuneja on mm. Criminal Minds, The Unsusal Suspects, Breaking Band ja CSI.

Grant Bowler on myös ihana ja sen waiffi oli mukana. Äärimmisen mukava sellainen. Mies on meille ehkä tutuin Lost tai True Blood -sarjasta. Juteltiin pitkään ja sekoiltiin mun mallikirjassa. Grant tilasi multa mittatilaushomman. With a tuxedo.

Norjalaiset Joachim Rønning and Espen Sandberg tulivat myös ensimmäisetn joukossa. He ovat ehdolla Kon-Tikinsa kanssa Globeseissa, ja tänään kävi ilmi, että ovat myös ehdolla Oscareissa. Molempien kundien vaimoilta löytyy vierailun jälkeen kauriinnahkaa huivien muodossa.

Breaking Bad -sarjan RJ Mitte oli hieno nuorimies. Ja selvästi mun asiakas. Mies käyttää rentoa pukua joka paikassa, ja silminnähden kiinnostunut Kenneth-mallistosta. Peli oli heti selvä. Puhtaasti ammatillinen tapaaminen. Heh.

Omar Sy on ehdolla Globeseissa Koskemattomat, Intouchables -elokuvalla. Ranskalainen näyttelijä tilasi multa duunin käteensä. Keskustelu tuotti täysin uuden mallin, enkä voi suoraan sanottuna keksiä sille parempaa mallia. Omar on aika pitkä näyttelijäksi. Vois olla jenkkifutispelaaja. Tai nyrkkeilijä.

Tapasin muutaman True Bloodin kasvon, mutta täällä toinen kova sarja on Twilight - Aamunkoi. Amadou Ly on yksi heistä. Ihanan vilpitön nuori mies. Kattelin sen sekoilua mestoilla jo ennen kuin se tuli ilman publicistiaan juttelemaan, mut tällä jätkällä on hyvä flow. Tulin todella hyvälle tuulelle kundista. Se katsoi syvälle, ei vilkuillut muualle. Oli siinä. "You wanna touch my leta?" kysyin siltä. Ja se halus. Tämän miehen kanssa mää lähden tänään bilettään. Sen kaverit osaa kuulemma bailaa. Eikä senkään taidoista jääny epäilysta, kun sitä kikkailua siinä seurasin. Halattiin pitkään, "You have a pen?", "yes i do", "this is my number, call me tomorrow when you go out of here". Amadoun publicist seisoi vieressä suu ympyriäisenä. Ja mä olin ihan fiiliksistä kundista. Sil oli käsittämättömän hyvä meininki. Kahvimies O ei ole enää mitään.

Timothy D. Murphy on jumalainen mies. Ei kaipaa selityksiä. Katsokaa nyt sitä. Miehet ja naiset. Menin pähkinöiksi. Ja se puhuu irlantia. Voi sössönsöö. Niin, Timothy tilasi multa mustan pilkullisen Cash-mallin. Ja mulla on sen puhelinnumero. Se on tässä sängyl mun vieres. Siis se puhelinnumero.


Son's of Anarchyn Benito Martinez, Sandra Vidal ja Twilightin Judy Shekoni jäivät mieleen myös. Benito (myös Shieldissä) oli paljon vanhemman ja rupuisemman näköinen kuin telkkarissa. Kumma juttu! Sandra Vidal oli vain kaunis kuin kukkanen ja Judy Shekoni fiiliksissä mun nahoista ja korvakoruista. Niin ja The Real Housewives of Orange County... my GOD mitä muijii.

Ja sitten perjantai-illan JACKPOT! Olin jo aivan poikki illalla ko 18 jälkeen, kunnes tapahtuman järjestäjä raahasi eteeni miehen ja sanoi "you gotta get to know each other". Miehellä oli rento puku, jonka alla avonainen kauluspaita ja villatakki. No. Hän kertoi nimensä, mutta se ei sanonut mitään. Taaskaan. Tietenkään. Mutta koska mies oli selvästi innoissaan, kerroin asiat "the shit" merkistäni. Se seisoi hiljaa ja kuunteli ja katseli. Sitten. Polvet puolitangossa, etukumarassa asennossa, kädet auki levitettynä kundi tuijotti kirjaani ja sitten mua ja sanoi, "you fucking saved my life". Mies on Golden Globesien JA American Music Awardsien tuottaja. Näytin sille kaiken mitä mulla on. Se otti kaiken mitä pöydältä löytyi. Kertoi American Music Awardseista, miten puemme hänet, juontajat, bändit, kaikki. Kirjoitti puhelinnumeronsa, meiliosoitteensa, pyysi "spell it, please, so you get it" ja halasi. Kolme kertaa. Jatkettiin jutustelua sydämen muotoisessa asennossa pitämällä kaksin käsin toisistamme kiinni, kuin juuri ennen maailmanloppua. Pyörryin. Sisäisesti. Penthouse oli jo kiinni, järjestäjiä oli lähtenyt jo pois, ja molemmilla tuskainen ilme, missä ja koska nähdään. Kundi vetäsee Globeseihin ensin Waitsin ja Globesien jatkoille DeVillen.

Ei Gere, ei BonJovi, ei Clooney, ei Eddie Murphy eikä god damn Glenn Danzig, ei kukaan ole kovempi. Tuo mies oli syy, miksi heräsin aamuyöllä, syy miksi söin ja miksi ylipäätään SYÖN proteiinipatukoita ja jotain vtn pahoja terveyspalleroita joita joku hippiäinen katolla jakaa. Syy, miksi tulin Losiin. Mun duunit kuuluu musiikin ympärille. Ja tapasin sen miehen, kenet mun oli tarkoitus tavata. Tää tarina lähti tänään juuri siihen suuntaan mantereen tähtitaivasta, minne se kuuluukin. Pakkasin laukun. Pistin lenkkarit jalkaan ja kävelin kotiin. Kuuntelen aina musiikkia kävellessäni, tänään ei tarvinnut. Poltin tupakan. Ja hymyilin. Morjes. Voi morjes.


11.1.2013

TODAY NEWS

En lähtenyt eilen illalla mihinkään, koska oli valmisteluhommia tätä päivää varten. Näin jälkikäteen ajateltuna tärkeät valmisteluhommat tarkoitti sitä, että istuin työpöydän ääressä ja tuijotin seinällä olevaa kummallista amerikkalaista sisustuselementtiä miettien hyviä "I've been watching you" -tyylisiä laineja amerikaksi. Kaveri, Maria, auttoi Facebookissa ja vinkkasi porilaistyylisen "ai sääki elät viä" lainin englanniksi "you look good alive". No en käyttänyt noita, mutta nauratti kyllä ihan helkkaristi ne lauseet, jotka lopulta kuulin itseni sanovan. Niistä tuolla myöhemmin.

Aamulla piti olla mestoilla klo 10, suomen aikaa klo 22 illalla. Vois kuvitella, että jos joutuu kävelemään Beverly Hillsiin töihin, menis Mustangilla tai laittais itsensä nätiksi ja kävelis coolisti piikkarit jalassa naama tällingissä Rodeo Driven hotelliin. No mulla kävi mielessä piikkarit ja taksi, piilolinssit ja kynsilakka, mutta päätin ylittää kaikki omat ja muiden odotukset ja kuntoilla sinne. Niket jalkaan ja piikkarit reppuun.

Tapasin päivän aikana mahtavia tyyppejä. Mieleenpainuvimmat, ja tarkoitan nyt mieleenpainuvimmat eikä ainoat, olivat Sam Trammel True Bloodista (jonka hiuskarvat mun piti poistaa takinkauluksesta jo ennen kättelyitä "ooo, you haves hairs here, can I, you know, remove, yeees...?), Peter Mensah Spartacuksesta (joka oli NIIN ennennäkemättömän yön musta mies, etten muista ollenkaan mitä puhuin, tuijotin vain äijän naamaa), Tony Denison Major Crimesista (joka tilasi gTIEn Frank Blackin. Oscareihin), Adan Canto (joka tilasi Ganes-mallin ja kehui mun irokeesijatkeena olevaa Indian-nahkalettiä johon vastasin: "well thanks, you really should see my underwear". Erityisesti tämä kohtaaminen huvitti kotimatkalla, koska mies oli todella hyvännäköinen painottaen sanaa "hyvännäköinen" kirosanalla, jota en kirjoita), James Morrison (joka sanoi pieksevänsä vaimoansa mun nahkaisella DeVillellä, öh, Oscareiden jälkeen) ja kahvia vieraille tarjoileva upea tumma mies, jonka etunimi alkoi O:lla. Kyllä, oli siellä naisiakin. Eivät olleet yhtä mieleenpainuvia kuin miehet, samaa jalkaa, tukkaa ja kynttä kaikki. Löytyi yhteisiä tuttujakin, joku näyttelijäpoika etunimeltään Eddie tunsi HIMin, 69eyesin ja Duudsonin pojat. Ja tunsi myös Juurikkalan Villen, rock-valokuvaajan. Ainoa pettymys oli Richard Gere, josta näin viime yönä unta ja jonka piti tulla tänään. Päätin, että Mr G tulee huomenna. Ensi yönä näen Bon Jovin. Ja vien sen Elina Wallinille Poriin.

On niin helvetin palkitsevaa saada palautetta. Ja vaikka nää on kaikille kohteliaita jenkkejä, kyllä se vilpittömyys näkyy. Silmistä se näkyy. Mä olen tyytyväinen tähän päivään. Kaikki meni hienosti, pienestä jännityksestä huolimatta. En alkanut hermostuksissani ääntelemään kummallisesti, en kutitellut vieraita, en ollut äänekäs, epäkohtelias, enkä kekkulissa. Olin oma itseni. Ja se tuntui riittävän ihan hienosti. Vartija antoi lopussa kohteliaisuuden: "You were the coolest woman in here". Se tuntui hyvältä.

Söin päivän aikana 2 proteiinipatukkaa, koska Jasmin on sanonut että ihmisen pitää syödä. Jasmin O. on mun uusi "paras ystävä", jonka vastuulle olen heittänyt ruumiinterveyteni. Se muija sai reenattua keskivartaalooni vatsalihakset viidessä viikossa. Upee asialleen omistautunut nuori tsubu.


Vetäsin piikkarit pois jalasta, hupparin nahkarotsin alle, luurit korviin ja ulos hotellista. Kahvimies O. kysyi "do I see you tomorrow", mää sanoin et JES ja hymyilin keskenäni hississä. En polttanut ainoatakaan tupakkaa koko päivän aikana (jiPII!). Huomenna on uusi päivä, joka alkaa uusilla uutisilla by Today Show. Se on valtakunnallinen NBC:n suora lähetys, joka alkaa paikallista aikaa klo 5.30. Suomessa sitä kai pystyy seuraamaan verkon välityksellä, mutta jenkeissä se tulee telkkarista ulos valtakunnallisena idästä länteen. En tiedä mitä siinä tulee tapahtumaan, mutta jos näyttää siltä ettei niitä kiinnosta meitsin härpäkkeet, kantsii tuijotella kuvanauhan taustalle: Aion tunkeutua kuvaan tavalla tai toisella! See you.


10.1.2013

NO MONEY, HONEY

Alkaa tuntua siltä, että turismini paistaa pitkälle. Tänne tultuani olin siinä luulossa, että onpas nyt vientiä, kun alati tulee silmää ja tukkaa kehutaan. Se oli harhaluulo. Ja epäilen ettei nää natiivit  hymyile mulle edes siksi, että ovat toki säteileviä ja ystävällisiä amerikkalaisia.  Ne hymyilevät, koska olen kokoajan hukassa. Tulee äärimmäisen helposti selittämisen tarve, että "i'm from finland you know", että kai nyt ymmärrät itsekin että ei mene ihan ku strömsössä. Juuri äsken huomasin, että kaupasta todella saa kolikkoja myös takaisin, eli vaihtorahaa. Ne tulee automaatista, ei kassamyyjältä. Tähän asti olen huomaavaisesti jättänyt kaikki vaihtorahat kauppaan.



Tiistai, eilinen, meni vielä lähes kokonaan lomaillessa. Tapasin Bostonissa asuvan kundin johon lentopelkoisena tutustuin (takerruin) vuorokausi aiemmin koneen vielä ollessa Nykin kentällä. Hypittiin tähtien päällä Hollywood Bulevardilla, kunnes äkkiä huomasin ettei pörssissä ole enää dollareita. Juostiin valuutanvaihtopuljuun, mutta kurssi oli kohtuuton ja komissiona olisivat ryöstäneet 126 euroa. Päätin vaihtaa euroyksiköt dollareiksi pankissa, jonne saavuin myöhässä. Onneksi  bostonilainen pelasti päivän ja antoi käteistä. Lauantaina päivää ennen lentoani, pankkikorttini siru irtisanoi sopimuksensa.


Tänään aamulla pakkasin kamat huomenna alkavaa Golden Globe -koitosta varten.  Kaivoin viimeiset bostondollarit taskusta ja lähdin taksilla Rodeo Drivelle, jossa tapahtuman järjestäjät olivat. GG-vieraat otetaan vastaan hotelli Luxen Penthousessa, kattokerroksessa. Kovalla tohinalla porukka järjesteli pöytiä ja tuoleja samaan aikaan kun osa seisoi jähmettyneenä tilan keskellä miettivässä asennossa, sormet leuan alla, tuijottaen, jotain. Olin tehnyt suunnitelman pöydän mittojen perusteella pari viikkoa sitten, leikkaa-liimaa -periaatteella. Toiset tekisi saman tietokoneella, mutta tykkään askartelusta ja kaikista yksinkertaisinta on liikutella paperinpalasia konkreettisen kolmiulotteisesti pöydällä. Ystävääni naurettava sisustussuunnitelmani nauratti. Mutta sen avulla hotelliin suunniteltu nahkainen installaationi oli valmis tunnissa. Joskin suunnitelma muuttui viime metreillä jonkin verran. Niinkuin ne aina muuttuu.



Tyytyväisenä omaan ennakoivaan pohjakartan suunnitteluun, kävelin Bank of Americaan vaihtamaan rahaa ja ennen kuin huomasinkaan, oli pankkimies myynyt mulle jäsenyyden. No nyt on BoA:n pankkikortti. Ja pörssissä dollareita.

Päivän epätodellisuuskohtaus: Päätin kävellä kotiin. Epäilyttävän fiiliksen jälkeen piti puhelimen kartasta tarkistaa onko muia hukassa. Hymyilytti kun Vantaan Viikinkitien kartta muuttui sekunnissa Wilshire Boulevardiksi. 

Keskiviikkona klo 15. 17 asiat on järjestyksessä. Sain vuokra-asuntoni omistajalta vinkin, että näyttelijät pyörii kahden korttelin päässä olevassa hotellissa. Ehkä menen sinne illalla nuuhkimaan, tai siis virallisesti kirjoittelemaan. Julkkisbongailu kiinnostaa vain äidin vuoksi: pitää kuulemma tuoda George Clooney kotiin.